Théodore Chassériau, "Othello et Desdémone" (1844)
Toisessa kohtauksessa Jago on rientänyt nuoleskelemaan isäntäänsä ja mustamaalaamaan Cassiota, Othellon luutnanttia, jonka paikalla Jago haluaisi olla. Hän väittää Cassion haukkuneen Othelloa: "Mut kas, hän loukkas ja sätti, herjas teidän armoanne, niin ilkeästi, että' oma pieni hurskauteni tuota voi tuskin sietää" (mts. 10). Minua huvittaa se, kuinka Jago tekeytyy uskolliseksi. Hetkeä aikaisemmin hän on haaveillut siitä, kuinka voisi vähän tuikkaista Othelloa kylkeen. Nyt hänen omaa pikku-pikku hurskauttaan ihan vääntää.
Jos Jagosta voi hyvinkin näytelmän edetessä kehittyä maailmankirjallisuuden limaisin roisto, niin Othellon hahmossa on ensivaikutelmalta puusilmäistä pönäkkyyttä. Minun pieni, musta sydämeni kuiskailee, että siinähän on Vanhasen Matti. Ensimmäisessä puheenvuorossaan Othello on varma, että hänen salainen naimapuuhansa painetaan villaisella: "Valtiolle tekemäni työni voittaa kaikki kanteet [...] olen synnyltä ja hengeltäni kuninkaan verta" (mts. 11).
Jago ja Othello kohtaavat pian tytärtään Desdemonaa etsivän Brabantion. Jago tahtoisi väistää seuruetta, mutta Othello ylvästelee, ettei hänen nimensä ja arvonsa pelkää julkisuutta. Ha ha! Näen jo lööpit: Othello ja Desdemona salaa naimisiin. Seuraavassa lehdessä: Desdemonan isä raivoissaan! Kolmannessa lehdessä on tietenkin yksinoikeudella ihana hääliite. Desdemonan vaikuttimia ei vielä tässä vaiheessa tunneta, mutta hän ei ole antanut haastattelua Annaan ainakaan ennen häitä...
No niin, rönsyilen. Othelloa haetaan näemmä kahden seurueen voimin: toinen on Brabantion seurue ja toinen dogin. Brabantio haluaa pistää Othellon kylmäksi, dogi taas värvätä Othellon Kyproksen sotaan. Brabantion joukko saavuttaa Othellon ensin, Brabantio paljastaa miekkansa:
Sinä,Desdemonan isähän on vanha, luutunut rasisti! Tyttärelle ei ole kelvannut kivat, valkoiset, rikkaat pojat, vaan on hän on mennyt naimaan arabin. Desdemona ei ole ollut naimiselle nurja, mutta vävy ei miellytä isää.
Likainen rosvo! Miss' on tyttäreni?
Kirottu mies, sa hänet lumosit.
Kaikelta, mill' on järki, kysyn: kuinka-
Jos hänt' ei kietonut ois noidan paulat -
Noin hento, kaunis, onnellinen impi,
Niin naimiselle nurja, että hylkäs
Nuo rikkaat, hienot kansan suosikitkin.
Hän julkipilkaks tullaksensa karkais
Kotoa moisen mustan pedon helmaan,
Jok' ennen kammon tuo, kuin lemmen nostaa! (Mts. 12)
Brabantion sylkiroiskeinen vuodatus kuitenkin keskeytyy, käy ilmi, että dogi alkaa olla kärsimätön ja tokihan valtion asiat menevät henkilökohtaisten edelle.
11 kommenttia:
Hienoa, että jaksat selostaa noin yksityiskohtaisesti - tässähän pysyy kärryillä ihan ilman omaa Othelloakin :) Ehkä kommenttien vähyys johtuu siitä, että koko näytelmä lähtee niin hitaasti liikkeelle. Minusta Shakespearella on aina se ongelma, että johdanto on liian pitkä ja varsinaiseen draamaan päästään kovin myöhään. Ehkä 1500-luvulla ihmisillä oli enemmän aikaa tai ainakin vähemmän luettavaa ja katsottavaa ...
Musta taas tuntuu, että Shakespearella nimenomaan tapahtuu koko ajan kaikenlaista hirveää vauhtia, ja niin tragediat kuin komediatkin on ympätty läkähdyttävän täyteen rakkautta, omituisia hahmoja, erikoisia paikkoja, juonia, sekaannuksia ja kuolemaa. Mikä tietysti on mukavaa. Juoni voi olla vähän semmonen ja tämmönen, mutta draamaa piisaa. Ehkä hyvishahmojen ajoittainen puusilmäisyyskin palvelee draaman aikaansaamista: pahisten ovelat juonet uppoavat uljaisiin sankareihin kuin lusikka puuroon.
Kukkis: huomasin, että Shakespeare ei ota varsinaisesti rakettistrarttia. Toisaalta tapahtumat rysähtävät sitten kerralla niskaan. Ja selostuksen ideakin on hoksattu...
Pulla: henkilöiden määrä on melkoinen, vaikka keskeisiä hahmoja ei olekaan montaa. Alan pikku hiljaa päästä sisään dialogimuotoiseen kerrontaan. Ympäristö on vain vähän vaikeaa kuvitella, mikä johtuu kai siitä, että Shakespearen aikana teattereiden lavastus oli äärettömän niukka. Ympäristön kuvaus on typipistetty minimalistiseen luonnehdintaan "Katu", "pöytä" tai "satama Kyprossa".
Ja tosiaan, hyvät ovat hyviä ja uljaita ja pahat ihan saatanasta.
Menen kirjakauppaan huomenna, ja jos Othello löytyy, liityn seuraanne. Ei tätä malta lukea ilman kirjaa =).
Hauska kuulla, Helear. Ja tervetuloa joukkoon!
oletpa aiheuttanut sen että täytyy vissiin saada kirjastosta tuo kirja sillä olet saanut Shakespearenkin tuntumaan inhimilliseltä....joten kiitos.
---risuliisa--
Pullan kommenttiin toteaisin, että tavallaan puhuimme samasta asiasta. Aluksi näyttämölle marssitetaan valtava joukko ihmisiä ja sitten selitetään juurta jaksain, miten ja miksi kukakin suhtautuu keneenkin. Sellaista sisällötöntä ryminää. Varsinaiseen aiheeseen päästään vasta paljon myöhemmin. Minun käsittääkseni ja muistaakseni esimerkiksi Othellossa "varsinainen aihe" keskittyy kolmeen hahmoon. Muu porukka on ihan vain hämmentämässä keitosta.
Risuliisa: kirjastoon siitä!
Pulla ja Kukkis: Shakespeare on opettanut paljon saippuasarjojen tekijöille:) Kun ne vielä pääsisivät joskus niihin tapahtumiin asti...
Kukkis, joo näinhän se taitaa olla. Shakespeare ei ole ainakaan minimalistinen, vaan kaikkea pitää olla aina paljon.
Jenni, meinasin niillä eksoottisilla paikoilla lähinnä sitä, että aika harvoin Shakespearen näytelmissä ollaan Englannissa, vaan ennemmin jossain Italiassa, Tanskassa, autioilla saarilla ja noidutuissa metsissä. Muistan lukeneeni joskus tästä jotain analyysia; olisikohan ollut ajalle muodikasta asettaa tarinat vähän tollaseen jännittävämpään paikkaan?
Aivan. "Takapiha Lontoossa" ei ollut se Shakespearen juttu:)
Minä ymmärsin toisen kohtauksen alun niin, että Jago olisi saapunut varoittamaan Othelloa Brabantion vihasta kuultuaan tämän naineen hänen tyttärensä kuvaillen isän vihaa. En osannut yhdistää Cassiota tähän lainkaan. Brabantio ei ehtinyt haukkua Othelloa ennen kuin Jago poistui paikalta, joten päättelin tämänkin olevan Jagon suunnitelma nostattaa Othellon viha vaimonsa isää, kaupungin senaattoria, vastaan. No, niin tai näin- Jagon käärmekieli ei tekee työtään vaikka Othello ei siihen taivukaan nyt kun hänen pitää vastata teoistaan.
Othello antaa itsestään miehekkään ensivaikutelman. Jos en olisi jo lukenut hieman kolmatta näytöstä saattaisin olla jopa vaikuttunut (siellä tämä mielikuva minulla muuttui.) Minua on huvittanut ajatus siitä, että tässä sitä taas mies laitetaan seinää vasten rakkautensa tähden. Sitä ennen se pitää salata ja nautiskella ilman ulkopuolisten arviointia ja painetta. Kun mies sitten lopulta pistetään seinää vasten rakkauden kuulustelussa on niitä jotka seisovat asian edessä horjumatta ja niitä jotka vapisevat ja toivovat pääsevänsä karkuun syytäen monisanaisia selityksiä. Othello on ensimmäinen, Jago voisi olla toinen jos hänet asiassa haastettaisiin oman rakkautensa edessä (sitä ei ehkä edes ole). Othello osaa käsitellä kiihkeää Brabantion seuruetta, neuvotella ja toimia ammattimaisesti.
Brabantio on mielestäni suunnattoman loukattu. Häntä kismittää petos, se että päätös avioliitosta on tehty ilman hänen suostumustaan, että tytär on kehdannut päättää omasta puolestaan, ilman myötäjäisiä tai muutakaan perheen tukea. Brabantio on Venetsian senaattori, kaupungin yksi johtohahmo, joten tällaiset skandaalit ovat hänelle ikäviä yllätyksiä. En osaa sanoa vielä tässä vaiheessa onko kyse todellisesta rasismista- todennäköisesti on siitäkin kyse, mutta tässä vaiheessa mieleeni piirtyy vain raivostunut, vähän viinipäissään tunteikas, yöllä herätetty iskä, jonka silmien edessä seisoo öisten varjojen tummentama arabi edustamassa maailmaa, kulttuuria ja sukupolvea josta hän ei tiedä mitään. Brabantio sivaltaa siihen kohtaan mikä hänelle on helpoin ja missä hän on vahvoilla: ihoväri ja kulttuuriympäristö.
Post a Comment