Mihinkäs jäimmekään? Tulimmeko siihen tulokseen, että Othello on pökkelö jätkä, että absoluuttisen inhottava Jago muistuttaa olkapäällä istuvaa, näkymätöntä demonia ja että näytelmän ainoa järkevä henkilö on Desdemona? Joskaan hänelläkään ei ole tarpeeksi itsesuojeluvaistoa ja järkeä, että kokoaisi helmansa ja soutaisi pois Kyprosta...
Pienestä mansikoin kirjaillusta liinasta, jonka Othello on lahjoittanut Desdemonalle ensimmäisenä lemmenlahjana, on tullut pahan välikappale. Bianca on varastanut sen ja toimittanut sen Jagolle, joka taas valehtelee nähneensä sen Cassiolla. Othello on mustasukkaisuudesta ja raivosta järjiltään. Jago houkuttelee Othellon kuuntelemaan salaa keskustelua, jonka hän käy Cassion kanssa:
J: Min en koskaanKeskustelua salaa kuunnellut Othello luulee, että miehet puhuvat Desdemonasta, vaikka he puhuvatkin Cassion rakastajatterasta Biancasta.
Noin rakastunutt' ole naista nähnyt.
C: Mua, luulen ma, se hupsu raukka lempii lempii.
J: Mut kuules Cassio - [...] Hän tekee kuuluks, että nait sa hänet; se onko aikomukses?
C: Ha, ha, ha!
Minäkö hänet naisin? - Mitä! Julki-porton? Ma pyydän: sääli hiukan järkeäni; älä sitä niin sairaaksi luule. (Mts. 87).
Neljännen näytöksen toisessa kohtauksessa mustasukkaisuudessaan kiehuva Othello kuulustelee Emiliaa, joka on Jagon vaimo ja Desdemonan seuraneiti. Emilia vakuuttaa, ettei hän ole koskaan nähnyt tai kuullut mitään vihjeitä siitä, että Desdemonalla ja Cassiolla olisi suhde. Päin vastoin! Emilia on valmis lyömään sielustaan vetoa, että Desdemona on uskollinen. Uskooko Othello kuitenkaan Emiliaa - naista, joka on Desdemonan seuraneitinä koko ajan emäntäänsä lähellä? Ei tietenkään.
Othello kutsuu Desdemonan luokseen ja käskee Emilian pois ja aloittaa hedelmättömän kuulustelun. Othello syyttää Desdemonaa huoraamisesta. Yksipuolisen keskustelun päätteeksi Othello lähtee pois ja Emilia ja Jago saapuvat huoneeseen hämmentyneen ja sekavan Desdemonan luokse.
Desdemona kertoo Emilialle ja Jagolle, että Othello haukkui häntä huoraksi. Emilia uskoo, että joku on istuttanut Othellon mieleen moisen ajatuksen, koska Desdemona on itse teoissaan ja sanoissaan nuhteeton. Emilia langettaa tietämättään Jagolle tuomion julistamalla: "[...] Köysi sille! Luut sen syököön horna". Jago kieltää Emiliaa huutamasta, mutta Emilia on raivostunut ja sanoo Jagolle: "Hyi moist! Samanlainen veitikka se sinun järkesikin kai nurin käänsi ja sai sun mua mauriin luulemaan." Emilia ei tiedä, että Jago on edelleen tässä luulossa ja että se lietsoo häntä kostamaan Othellolle.
Othello käy komentamassa Desdemonan yöpuulle. Emilia auttaa Desdemonaa valmistautumaan: vuoteeseen levitetään häälakanat ja Desdemona vitsailee, että hänet voidaan pukea toiseen lakanaan, jos hän kuolee ennen Emiliaa. Nyt uskallan jo sanoa, että tämä on tyypillinen Shakespeare-ennakointi, jossa hahmo sinetöi oman tai toisen kohtalon kaameilla, toteenkäyvillä sanoilla.
Viimeisen, viidennen näytöksen tapahtumat ovat varsin sekasortoisia. Jago yllyttää Cassion ja Rodrigon toistensa kimppuun ja haavoittaa itse sekä Cassiota että Rodrigoa muttei jää kuitenkaan itse kiinni teoistaan. Syrjässä Jago mutisee itsekseen: "Tää yö nostattaa mun pilvihin, tai hornaan kukistaa" (mts. 113).
Viidennen näytöksen toisessa kohtauksessa Othellon ja Desdemonan suhde huipentuu. Desdemona nukkuu vuoteessaan, kun Othello saapuu miekka kädessä paikalle. Othello ei kuitenkaan halua vuodattaa verta ja laskee miekan pois.
Othello suutelee nukkuvaa Desdemonaa ja puhuu itsekseen:
Suloinen tuokse, oikeuden melkeinKuinka makaaberia!
Saat taittamaan miekkansa! Yks vielä -
Viel' yksi! - Tuommoinen jos kulleen' olet,
Niin surmaan sun ja sitten sua lemmin. (Mts. 114).
Desdemona havahtuu ja Othello kysyy, onko hän lukenut iltarukouksensa ja kehottaa Desdemonaa tunnustamaan syntinsä ennen kuolemaansa. Desdemona on kuitenkin yllättävän levollinen ja sanoo, että hänen ainoa syntinsä on rakkaus Othelloa kohtaan, hän ei vielä siis tiedä kuolevansa.
Sitten Othello alkaa vaatia mansikoin kirjailtua liinaa, jonka hän on antanut Desdemonalle, ja jonka Desdemona on hukannut. Othello on nähnyt liinan Cassiolla ja uskoo, että se on varma todistus Desdemonan petollisuudesta. Nyt Desdemona pelkää jo henkensä puolesta: hän rukoilee Othelloa säästämään henkensä ja hylkäämään hänet. Viimeisinä sanoina Desdemona pyytää hetken aikaa, jotta hän voisi rukoilla, mutta Othello on jo tarttunut kiinni Desdemonaan ja kuristaa häntä.
Emilia tulee ovelle ja huhuilee Othelloa. Othello tarkastelee työnsä jälkiä, kuvittelen hänen mutisevan mielipuolisena ja tutkivan Desdemonaa, ja koska tämä on vielä elossa, Othello lävistää hänet vielä tikarillaan. Emilia tulee huoneeseen ja näkee kuolevan Desdemonan. Viimeisinä sanoinaan Desdemona vielä vakuuttaa olevansa viaton. Emilia kysyy, kuka surmaaja on, sanoo Desdemona: "Ei kenkään; minä itse. Hyvästi! Terveiset puolisolleni! Hyvästi!" (mts. 119).
On enää jälkipyykin aika ja se pyykki on loppuun asti veristä. Emilia huutaa Gration, Montanon ja Jagon paikalle. Jago yrittää tukkia Emilian suun, mutta Emilia kertoo kaiken minkä tietää ja syytää kiroukset ja haukut Othellon päälle. Emilia kertoo löytäneensä pudonneen mansikkaliinan maasta ja vieneen sen miehelleen. Silloin Jago pistää vaimoaan kuolettavasti miekalla ja juoksee paikalta. Othello tarttuu miekkaan ja vakuuttaa tehneensä kaiken kunniasta, ei vihasta. Hiljennymme Othellon viimeisen repliikin ääreen katselemaan näyttämöä, jota peittää ruumiit:
Kuvatkaa minut sellaiseks kuin olen,
Rumentamatta, kaunistelematta.
Mies kuvatkaa, jok' ylenmäärin lempi,
mut älyll' ei; mies, jok' ei luuleivaiseks
Vähillä tullut, mut yltyneenä
Rajusi julmasti; mies, jonka käsi,
Kuin halpa indiaani, helmen hylkäs
Arvokkaamman kuin miehen koko heimo;
Mies, jonka herkkä silmä, sulamahan
Ei muuten tottunut, nyt kyyneleitä
Hereinä vuodatti kuin lääkepihkaans'
Arabian puut. Se kertokaa, ja lisäks:
Venetialaist' Aleppossa kun kerran
Löi häijy käärelakki turkkilainen
Ja valtakuntaa herjas, silloin iskin
Tuot' ympär'leikattua koiraa kurkkuun
Ja tapoin hänet - näin!
(Syöksee miekan rintaansa)
9 kommenttia:
Myönnettäköön, olen porhaltanut Othellon loppuun jo jonkin aikaa sitten:) Ja nyt en tahdo oikein muistaa, mitä porhaltaessani ajattelin. Paitsi sitä, että päähenkilöt näytelmässä ovat aika lailla yhden ominaisuuden tiivistymiä, ikään kuin lihaksi tulleet paha, hyvä ja hölmö.
Olen nähnyt tämän loppukohtauksen joskus vuosia sitten sattumalta telkkarista jonkinlaisena nykyversiona, joka oli tosi ahdistava. Ei tämä luettunakaan mieltä ylentänyt. Karmeuden ja tietynlaisen aavemaisuuden tunteen luo minusta eritoten se, että Desdemona on loppuun asti kuin hyvyys ja laupeus itse eikä missään vaiheessa tappele vastaan niin kuin normaali ihminen tuollaisessa tilanteessa tekisi.
Desdemona on kuin auton valoihin jähmettynyt jänis: hän vaikuttaa rohkealta, koska ei tajua, mitä on tulossa.
Näytelmä jättää varmasti tilaa tulkinnalle, mutta pelkästään luettuna hahmot tosiaan ovat rakenteeltaan melko yksiulotteisia ja ehdottomia. Othellossa esiintyvä kunniamurhan tematatiikka puhuttelee luutavasti tänäänkin: äärimmäiset teot syntyvät mustavalkoisista ajatuksista.
Minä olen jarrutellut lukemista ja sain neljännen näytöksen päätökseen, joten kommentoin tässä välissä. Kirjasto varmasti kiittää, kun uusin laina-aikaani jälleen =D.
Mutta mutta. Olen vähän eri mieltä Desdemondasta.
Othello on mielestäni varsin pelottava. Desdemondalla ei ole mitään mahdollisuuksia taistella vastaan, ja se jotenkin tekee minusta tästä todella traagista. Mies on menettänyt järkensä ja Desdemonda seuraa mitä seuraavaksi tapahtuu, koettaa rauhoitella, sovitella, olla kunnolla, hämmennyksen vallassa. Tunnelma on niin painava, etten todellakaan koe Desdemondan vitsailevan Emilialle, kun hän toivoo, että hänet käärittäisiin toiseen häälakanoista jos sattuu kuolemaan. Desdemonda aavistaa kohtalonsa. Hän aukoo lettejään ja laulaa haikaa laulua... katsotaan tirskahdanko itkuun ratkaisun hetkellä. Desdemondassa on viattomuudesta huolimatta jotain naisten traagisia kohtaloita edustavaa henkeä joka minua koskettaa.
Jaksan myös hämmästyä herran kirjoittajan tajua naisten ajatuksista. Ottaen huomioon näytelmän kirjoittamisen ajankohdan, on Emilian paatos naisten ajatuksista mielestäni rohkea ja värikäs. Shakespeare on tutkaillut naisia- ja miehiä myös. Luonteita ja niiden taustoja.
No... jatkan viidennen näytöksen jälkeen.
Eläydyin näihin verisiin tapahtumiin niin, että illalla piti oikein ääneen huudehtaa UUUUU, kun Othello syöksee tikarin rintaansa =D.
Siis kammottava tarina. Kaikki kuolee. Mitään hyvää ei jää käteen. Olen sinänsä iloinen ettei tähän ole sekoitettu lapsia sillä silloin olisin saattanut jo voida pahoin. Toisaalta, tällaistahan tapahtuu, niistä uutioidaan lehdissä- mies tappoi vaimonsa ja itsensä tai perheensä jne.
Othellon hahmo muuntuu mielessäni todella pelottavaksi. Tavallaan se on uskottava muodonmuutos siitä yksinkertaisuuden jalosta muodosta joka aluksi oli olemassa. Murhateon aikaan tuo mies kuihtui miehessäni jonkinlaiseksi "Klonkuksi", jonka ryhti, olemus, silmät ja ajatukset olivat myrkkyä täynnä ja sanat elivät omaa elämäänsä.
Desdemondan kuolema tuntui karmaisevalta, ja se että Emilia hakkaa ovea ja vaatii sitä auki samaan aikaan tekee siitä vielä karmivampaa. Othello ei anna armoa vaan kiduttaa uhriaan ensin sanoin ja sitten teoin. (Kyllä luulisi sotilaan osaavan tapaa kertalaakista ja ilman höpinöitä.)
Othellon mielipuolisuus antaa hänelle jotain anteeksi, mutta Jago... Jago on todella paha. Hän tappaa Rodriguesin vaientaakseen tämän juoruilemasta teon todellisista syistä kun hän makaa Cassion kanssa pimeällä kujalla; hän haavoittaa vaimoaan ja pakenee paikalta katsomatta miten tämän käy... Hän rupattelee niitä näitä ruumiiden ja haavoittuneiden vieressä ja todellisuudessa vain pohtii omaa juontaan. Jagoon olisin toivonut hieman lisää väriä, tämä yletön pahuus tekee hänestä mustavalkoisen eikä se liikuta.
Sopii miettiä miksi tällainen kertomus on kirjoitettu. Kuolema viattomana on täytynyt olla jokin suunnattoman romanttinen ja suosittu aihe, ja sitä on hieman vaikea käsittää tai pitää. Ihmishenki on ollut 400 vuotta sitten kai halvempi, kuolema konkreettisempi ja lähempänä jokaista. Kuolemisen teema on kaiketin antanut lohtua, kun ihmiset ovat yrittäneet sopeutua ajatukseen, että kuolema on nurkan takana... Nykyisin on myös hyvin vaikea käsittää sitä kunnianloukkausta jonka naisen uskottomuus on miehelle muinoin aiheuttanut.
Kiitos Jenni tästä perusteellisesta perehdyttämisestä klassikkoon jota en olisi varmaankaan koskaan lukenut ilman tällaista tarjoilua. Höpinäni ovat hyvin pitkälti ajatusvirtaa, ja saattavat olla välillä ristiriidassa keskenään. On ollut mielenkiintoista lukea pohjustusta ja huomata, joku voi ajatella ja kokea tilanteen aivan erilailla kuin itse.
Toivottavasti klassikoiden kahlaaminen ei jää näin ainutkertaiseksi kokemukseksi. =)
=D Voi ei, anteeksi kaikki puujalkailmiasuni.
Rodrigo (ei Rodrigues=D...) siis haavoittuu Cassion iskusta, Cassio Jagon viillosta ja haavoittuneet makaavat pimeällä kujalla toisistaan jonkun matkan päässä. Cassio huutaa tulta ja apua samaan aikaan kun Jago pistää miekallaan Rodrigueta ettei tämä juorua. Cassio ja Rodrigue eivät siis makaa yhdessä kujan pimennoissa ;D... voi minua...
Kiitos tästä loppuyhteenvedosta ja mielenkiintoisista kommenteista. Toivottavasti et ole niin kiireinen, ettet ehdi ottaa uutta klassikkoa käsittelyyn ... Jos ei heti niin vähän myöhemmin ehkä?
Kumpa Teetä ja kurkkuvoileipiä heräisi jälleen kauneusuniltaan ja lukisimme yhdessä Aleksis Kiven Seitsemän veljestä.
*huokaisee hän 10.10.*
Kiitos Helear, lupaan harkita asiaa vakavasti.
Kiitos Othello-analyyshistä! Löysin kotoani kaksi ystävälippua kansallisteatteriin ja mieluiten käyttäisin ne Othelloon, jota en ole koskaan nähnyt enkä lukenut. Seuralainen haluaa nähdä Tuntemattoman Sotilaan...:(
-minh-
Post a Comment