Waltarin tyylistä

Waltarin tyyliä ja kieltä Yksinäisen miehen junassa voisi käsitellä pitkään ja hartaudella, mutta kirjaan nyt ylös muutamia, helposti todettavissa olevia havaintojani.

Yksinäisen miehen junan tunnelma on intiimi. Kertoja puhuu sisäislukijalle niin kuin hyvälle tutulle, jopa läheiselle ystävälle. Hän ei selitä eikä maalaile tapahtumia ja vaikutelmiaan laveasti vaan viittaa ehkä kokonaiseen ilmiöön muutamalla sanalla, joita ei ole sidottu toisiinsa eikä avattu lukijalle.

Keskiyön aikaa soi puhelin... boksi, gramofoni, naisseuraa, juotavaa makkaroita... Voi, kuule, painu hiiteen! (mts. 17)

Voin nähdä pyjamapukuisen miehen, joka haroo unenpörröttämiä hiuksiaan ja yrittää kuulla, mitä meluisista juhlista soittava tuttava sammaltaa puhelimeen. Päähenkilöllä on orastava romanssi, tyttään hän viittaa usein silmien väriä kuvaavilla sanoilla "sinistä, harmaata".

Tätä ilmaisutapaa, sanojen sirottelua ja sidossanojen jättämistä pois Waltari viljelee maneeriksi asti. Ilmaisutapa voi tuottaa intiimin läheisyyden lisäksi myös aivan päinvastaisen kokemuksen yksinäisyydestä ja irrallisuudesta, kun vaikutelmat maisemista ja kaupungeista eivät olekaan ehjiä, vaan koostuvat monista, lähekkäin, mutta erillään leijuvista kuvista, välähdyksistä, pirstotuista kokemuksista.

Pulla, gramofoni mainittu!