Ajatuksen kappaleita yksinäisen miehen junasta

Yksinäisen miehen junan teemat sisältyvät teoksen nimeen. Yksinäisyys laajenee teoksessa kaipaukseksi, melankoliaksi ja pettymykseksi siitä, että todellisuus ei koskaan vastaan mielikuvaa. Mies on subjekti, jonka mielikuvitus laajenee ja peittää koko matkan, hän ei pääse mielikuvituksensa tai subjektiivisuutensa ulkopuolelle, mutta se osoittautuu todellisuutta värikkäämmäksi, rikkaammaksi.

Opintojen jo kauan sitten päätyttyä leikittelen hiukkasen biografisella tulkinnalla: jos YMJ:aa lukee elämäkertana, voisi ajatella, että Waltarin myöhempi tuotanto on kuvaa jatkuvasti sitä seikkailua, illuusiota, jota YMJ:n päähenkilö etsii vieraista kaupungeista. Illuusion saavuttamattomuus on sitä, että ihminen ei voi kokonaan kadota kirjaan.

Haluaako mies löytää jonkun odottamattoman, fantastisen tai myyttisiin mittasuhteisiin paisuvan paikan, johon jäädä? Ei. Mies haluaa jatkaa matkaa. Elämä on liikettä ja etsintää. Päästessään lähelle, illuusio kasvaa aina suuremmaksi kuin todellisuus. Mies ei pääse pakoon itseään ja pettyy.

Pienenä sivuprojektina keräilin ne kohdat, joissa mainitaan gramofoni tai gramofonimusiikki (s. 73,90,109,173). Yhtä (viimeistä) kohtaa lukuunottamatta gramofoni soi vain öiseen aikaan -- oikeastaan se ei soi, se rämisee tai ulvoo kilpaa kujakissojen kanssa. Ja aina paikalla on juopuneita miehiä ja maalattuja naisia. Oh Iisebel ja sinun tummat ripsesi!

Waltarin tyylistä

Waltarin tyyliä ja kieltä Yksinäisen miehen junassa voisi käsitellä pitkään ja hartaudella, mutta kirjaan nyt ylös muutamia, helposti todettavissa olevia havaintojani.

Yksinäisen miehen junan tunnelma on intiimi. Kertoja puhuu sisäislukijalle niin kuin hyvälle tutulle, jopa läheiselle ystävälle. Hän ei selitä eikä maalaile tapahtumia ja vaikutelmiaan laveasti vaan viittaa ehkä kokonaiseen ilmiöön muutamalla sanalla, joita ei ole sidottu toisiinsa eikä avattu lukijalle.

Keskiyön aikaa soi puhelin... boksi, gramofoni, naisseuraa, juotavaa makkaroita... Voi, kuule, painu hiiteen! (mts. 17)

Voin nähdä pyjamapukuisen miehen, joka haroo unenpörröttämiä hiuksiaan ja yrittää kuulla, mitä meluisista juhlista soittava tuttava sammaltaa puhelimeen. Päähenkilöllä on orastava romanssi, tyttään hän viittaa usein silmien väriä kuvaavilla sanoilla "sinistä, harmaata".

Tätä ilmaisutapaa, sanojen sirottelua ja sidossanojen jättämistä pois Waltari viljelee maneeriksi asti. Ilmaisutapa voi tuottaa intiimin läheisyyden lisäksi myös aivan päinvastaisen kokemuksen yksinäisyydestä ja irrallisuudesta, kun vaikutelmat maisemista ja kaupungeista eivät olekaan ehjiä, vaan koostuvat monista, lähekkäin, mutta erillään leijuvista kuvista, välähdyksistä, pirstotuista kokemuksista.

Pulla, gramofoni mainittu!

Mika Waltari : Yksinäisen miehen juna

Mika Waltarin Yksinäisen miehen juna ei liene tunnetuinta Waltaria. Takakansi vihjaa, että teos olisi omaelämäkerrallinen, teos on kirjoitettu samana vuonna, kun Waltari valmistui filosofian kanditaatiksi ja kysessähän on kokemuksenjanoisen nuorukaisen matkakertomus.

Ensituntumani kirjaan ja sen maailmaan on hämmästys siitä, kuinka moderni ja suorastaan profeetallinen ihminen Waltari oli. Hän kirjoittaa siitäkin, miten maailma on pienentynyt, ja miten populaarikulttuuri ja kansainväliset kielet ovat muuttamassa ihmisiä samanlaisiksi (1985, 41). Jollakin tasolla näin on käynyt: ihmisillä on asuinpaikasta riippumatta samanalaisia eväitä niin henkisessä kuin fyysisessäkin repussaan. Kokemus populaarikulttuurista ja sen kaikkein markkinoiuduimmista tuotteista on sama, ihmiset eri puolilla maailmaa syövät samanlaisia muroja ja käyttävät samanlaisia tennareita...

No, nyt on hieman kiire, mutta jospa joku tarttuisi tähän kirjaan.