Haahtela, J. 2008 Lumipäiväkirja

Ensimmäinen Joel Haahtelan kirja, jonka olen lukenut, on tänä vuonna julkaistu Lumipäiväkirja. Keski-ikäinen professori elä alkutalvea jonkinlaisessa välitilassa. Hän on selvinnyt vakavasta sairaudesta ja aloittanut työt uudelleen.

Eräänä aamuna hän lukee sanomalehdestä uutisen, jonka mukaan hänen nuoruudenrakastettunsa, Punaisen armeijakunnan terroristi Sigrid Eisenberg on vapautettu 26 vankeusvuoden jälkeen. Mies kapuaa ullakolle ja etsii verkkokomerosta yksityisen arkistonsa, matkalaukullisen lehtileikkeitä, valokuvia ja kirjeitä.

"Sinä voit pelastaa minut" Sigrid kirjoittaa viimeisessä kirjeessään. Mitä olisi tapahtunut, jos mies olisi jäänyt sen sijaan, että hän palasi Suomeen, teki uran oikeustieteessä ja perusti perheen?

Lumipäiväkirja on mielestäni kuvaus depressiivisestä psyykestä. Mies on siirtynyt omassa elämässään ulkopuoliseksi tarkkailijaksi. On kulunut liian pitkä aika: hän ei löydä enää Sigridiä. Myös yhteys vaimoon ja tyttäreen on hiutunut ohueksi.

Ajatuksen kappaleita yksinäisen miehen junasta

Yksinäisen miehen junan teemat sisältyvät teoksen nimeen. Yksinäisyys laajenee teoksessa kaipaukseksi, melankoliaksi ja pettymykseksi siitä, että todellisuus ei koskaan vastaan mielikuvaa. Mies on subjekti, jonka mielikuvitus laajenee ja peittää koko matkan, hän ei pääse mielikuvituksensa tai subjektiivisuutensa ulkopuolelle, mutta se osoittautuu todellisuutta värikkäämmäksi, rikkaammaksi.

Opintojen jo kauan sitten päätyttyä leikittelen hiukkasen biografisella tulkinnalla: jos YMJ:aa lukee elämäkertana, voisi ajatella, että Waltarin myöhempi tuotanto on kuvaa jatkuvasti sitä seikkailua, illuusiota, jota YMJ:n päähenkilö etsii vieraista kaupungeista. Illuusion saavuttamattomuus on sitä, että ihminen ei voi kokonaan kadota kirjaan.

Haluaako mies löytää jonkun odottamattoman, fantastisen tai myyttisiin mittasuhteisiin paisuvan paikan, johon jäädä? Ei. Mies haluaa jatkaa matkaa. Elämä on liikettä ja etsintää. Päästessään lähelle, illuusio kasvaa aina suuremmaksi kuin todellisuus. Mies ei pääse pakoon itseään ja pettyy.

Pienenä sivuprojektina keräilin ne kohdat, joissa mainitaan gramofoni tai gramofonimusiikki (s. 73,90,109,173). Yhtä (viimeistä) kohtaa lukuunottamatta gramofoni soi vain öiseen aikaan -- oikeastaan se ei soi, se rämisee tai ulvoo kilpaa kujakissojen kanssa. Ja aina paikalla on juopuneita miehiä ja maalattuja naisia. Oh Iisebel ja sinun tummat ripsesi!

Waltarin tyylistä

Waltarin tyyliä ja kieltä Yksinäisen miehen junassa voisi käsitellä pitkään ja hartaudella, mutta kirjaan nyt ylös muutamia, helposti todettavissa olevia havaintojani.

Yksinäisen miehen junan tunnelma on intiimi. Kertoja puhuu sisäislukijalle niin kuin hyvälle tutulle, jopa läheiselle ystävälle. Hän ei selitä eikä maalaile tapahtumia ja vaikutelmiaan laveasti vaan viittaa ehkä kokonaiseen ilmiöön muutamalla sanalla, joita ei ole sidottu toisiinsa eikä avattu lukijalle.

Keskiyön aikaa soi puhelin... boksi, gramofoni, naisseuraa, juotavaa makkaroita... Voi, kuule, painu hiiteen! (mts. 17)

Voin nähdä pyjamapukuisen miehen, joka haroo unenpörröttämiä hiuksiaan ja yrittää kuulla, mitä meluisista juhlista soittava tuttava sammaltaa puhelimeen. Päähenkilöllä on orastava romanssi, tyttään hän viittaa usein silmien väriä kuvaavilla sanoilla "sinistä, harmaata".

Tätä ilmaisutapaa, sanojen sirottelua ja sidossanojen jättämistä pois Waltari viljelee maneeriksi asti. Ilmaisutapa voi tuottaa intiimin läheisyyden lisäksi myös aivan päinvastaisen kokemuksen yksinäisyydestä ja irrallisuudesta, kun vaikutelmat maisemista ja kaupungeista eivät olekaan ehjiä, vaan koostuvat monista, lähekkäin, mutta erillään leijuvista kuvista, välähdyksistä, pirstotuista kokemuksista.

Pulla, gramofoni mainittu!

Mika Waltari : Yksinäisen miehen juna

Mika Waltarin Yksinäisen miehen juna ei liene tunnetuinta Waltaria. Takakansi vihjaa, että teos olisi omaelämäkerrallinen, teos on kirjoitettu samana vuonna, kun Waltari valmistui filosofian kanditaatiksi ja kysessähän on kokemuksenjanoisen nuorukaisen matkakertomus.

Ensituntumani kirjaan ja sen maailmaan on hämmästys siitä, kuinka moderni ja suorastaan profeetallinen ihminen Waltari oli. Hän kirjoittaa siitäkin, miten maailma on pienentynyt, ja miten populaarikulttuuri ja kansainväliset kielet ovat muuttamassa ihmisiä samanlaisiksi (1985, 41). Jollakin tasolla näin on käynyt: ihmisillä on asuinpaikasta riippumatta samanalaisia eväitä niin henkisessä kuin fyysisessäkin repussaan. Kokemus populaarikulttuurista ja sen kaikkein markkinoiuduimmista tuotteista on sama, ihmiset eri puolilla maailmaa syövät samanlaisia muroja ja käyttävät samanlaisia tennareita...

No, nyt on hieman kiire, mutta jospa joku tarttuisi tähän kirjaan.

Othellon saatavuus Hämeenlinnan kaupunginkirjastossa.

Häävuoteesta haudaksi

Kuinka tässä on päässyt näin käymään? Lukupiiriläiset ovat luultavasti porhaltaneet klassikon läpi, kun madame edelleen näykkii kurkkuvoileipiä ja voivottelee itsekseen uuden työnsä kiireitä ja pyörittelee haluttoman Shakespearen koottuja. Jotain ryhtiä tähän touhuun! Nyt luetaan Othello loppuun ja pannaan piste tälle lukupäiväkirjalle.

Mihinkäs jäimmekään? Tulimmeko siihen tulokseen, että Othello on pökkelö jätkä, että absoluuttisen inhottava Jago muistuttaa olkapäällä istuvaa, näkymätöntä demonia ja että näytelmän ainoa järkevä henkilö on Desdemona? Joskaan hänelläkään ei ole tarpeeksi itsesuojeluvaistoa ja järkeä, että kokoaisi helmansa ja soutaisi pois Kyprosta...

Pienestä mansikoin kirjaillusta liinasta, jonka Othello on lahjoittanut Desdemonalle ensimmäisenä lemmenlahjana, on tullut pahan välikappale. Bianca on varastanut sen ja toimittanut sen Jagolle, joka taas valehtelee nähneensä sen Cassiolla. Othello on mustasukkaisuudesta ja raivosta järjiltään. Jago houkuttelee Othellon kuuntelemaan salaa keskustelua, jonka hän käy Cassion kanssa:

J: Min en koskaan
Noin rakastunutt' ole naista nähnyt.
C: Mua, luulen ma, se hupsu raukka lempii lempii.
J: Mut kuules Cassio - [...] Hän tekee kuuluks, että nait sa hänet; se onko aikomukses?
C: Ha, ha, ha!
Minäkö hänet naisin? - Mitä! Julki-porton? Ma pyydän: sääli hiukan järkeäni; älä sitä niin sairaaksi luule. (Mts. 87).

Keskustelua salaa kuunnellut Othello luulee, että miehet puhuvat Desdemonasta, vaikka he puhuvatkin Cassion rakastajatterasta Biancasta.

Neljännen näytöksen toisessa kohtauksessa mustasukkaisuudessaan kiehuva Othello kuulustelee Emiliaa, joka on Jagon vaimo ja Desdemonan seuraneiti. Emilia vakuuttaa, ettei hän ole koskaan nähnyt tai kuullut mitään vihjeitä siitä, että Desdemonalla ja Cassiolla olisi suhde. Päin vastoin! Emilia on valmis lyömään sielustaan vetoa, että Desdemona on uskollinen. Uskooko Othello kuitenkaan Emiliaa - naista, joka on Desdemonan seuraneitinä koko ajan emäntäänsä lähellä? Ei tietenkään.

Othello kutsuu Desdemonan luokseen ja käskee Emilian pois ja aloittaa hedelmättömän kuulustelun. Othello syyttää Desdemonaa huoraamisesta. Yksipuolisen keskustelun päätteeksi Othello lähtee pois ja Emilia ja Jago saapuvat huoneeseen hämmentyneen ja sekavan Desdemonan luokse.

Desdemona kertoo Emilialle ja Jagolle, että Othello haukkui häntä huoraksi. Emilia uskoo, että joku on istuttanut Othellon mieleen moisen ajatuksen, koska Desdemona on itse teoissaan ja sanoissaan nuhteeton. Emilia langettaa tietämättään Jagolle tuomion julistamalla: "[...] Köysi sille! Luut sen syököön horna". Jago kieltää Emiliaa huutamasta, mutta Emilia on raivostunut ja sanoo Jagolle: "Hyi moist! Samanlainen veitikka se sinun järkesikin kai nurin käänsi ja sai sun mua mauriin luulemaan." Emilia ei tiedä, että Jago on edelleen tässä luulossa ja että se lietsoo häntä kostamaan Othellolle.

Othello käy komentamassa Desdemonan yöpuulle. Emilia auttaa Desdemonaa valmistautumaan: vuoteeseen levitetään häälakanat ja Desdemona vitsailee, että hänet voidaan pukea toiseen lakanaan, jos hän kuolee ennen Emiliaa. Nyt uskallan jo sanoa, että tämä on tyypillinen Shakespeare-ennakointi, jossa hahmo sinetöi oman tai toisen kohtalon kaameilla, toteenkäyvillä sanoilla.

Viimeisen, viidennen näytöksen tapahtumat ovat varsin sekasortoisia. Jago yllyttää Cassion ja Rodrigon toistensa kimppuun ja haavoittaa itse sekä Cassiota että Rodrigoa muttei jää kuitenkaan itse kiinni teoistaan. Syrjässä Jago mutisee itsekseen: "Tää yö nostattaa mun pilvihin, tai hornaan kukistaa" (mts. 113).

Viidennen näytöksen toisessa kohtauksessa Othellon ja Desdemonan suhde huipentuu. Desdemona nukkuu vuoteessaan, kun Othello saapuu miekka kädessä paikalle. Othello ei kuitenkaan halua vuodattaa verta ja laskee miekan pois.

Othello suutelee nukkuvaa Desdemonaa ja puhuu itsekseen:

Suloinen tuokse, oikeuden melkein
Saat taittamaan miekkansa! Yks vielä -
Viel' yksi! - Tuommoinen jos kulleen' olet,
Niin surmaan sun ja sitten sua lemmin. (Mts. 114).

Kuinka makaaberia!

Desdemona havahtuu ja Othello kysyy, onko hän lukenut iltarukouksensa ja kehottaa Desdemonaa tunnustamaan syntinsä ennen kuolemaansa. Desdemona on kuitenkin yllättävän levollinen ja sanoo, että hänen ainoa syntinsä on rakkaus Othelloa kohtaan, hän ei vielä siis tiedä kuolevansa.

Sitten Othello alkaa vaatia mansikoin kirjailtua liinaa, jonka hän on antanut Desdemonalle, ja jonka Desdemona on hukannut. Othello on nähnyt liinan Cassiolla ja uskoo, että se on varma todistus Desdemonan petollisuudesta. Nyt Desdemona pelkää jo henkensä puolesta: hän rukoilee Othelloa säästämään henkensä ja hylkäämään hänet. Viimeisinä sanoina Desdemona pyytää hetken aikaa, jotta hän voisi rukoilla, mutta Othello on jo tarttunut kiinni Desdemonaan ja kuristaa häntä.

Emilia tulee ovelle ja huhuilee Othelloa. Othello tarkastelee työnsä jälkiä, kuvittelen hänen mutisevan mielipuolisena ja tutkivan Desdemonaa, ja koska tämä on vielä elossa, Othello lävistää hänet vielä tikarillaan. Emilia tulee huoneeseen ja näkee kuolevan Desdemonan. Viimeisinä sanoinaan Desdemona vielä vakuuttaa olevansa viaton. Emilia kysyy, kuka surmaaja on, sanoo Desdemona: "Ei kenkään; minä itse. Hyvästi! Terveiset puolisolleni! Hyvästi!" (mts. 119).

On enää jälkipyykin aika ja se pyykki on loppuun asti veristä. Emilia huutaa Gration, Montanon ja Jagon paikalle. Jago yrittää tukkia Emilian suun, mutta Emilia kertoo kaiken minkä tietää ja syytää kiroukset ja haukut Othellon päälle. Emilia kertoo löytäneensä pudonneen mansikkaliinan maasta ja vieneen sen miehelleen. Silloin Jago pistää vaimoaan kuolettavasti miekalla ja juoksee paikalta. Othello tarttuu miekkaan ja vakuuttaa tehneensä kaiken kunniasta, ei vihasta. Hiljennymme Othellon viimeisen repliikin ääreen katselemaan näyttämöä, jota peittää ruumiit:

Kuvatkaa minut sellaiseks kuin olen,
Rumentamatta, kaunistelematta.
Mies kuvatkaa, jok' ylenmäärin lempi,
mut älyll' ei; mies, jok' ei luuleivaiseks
Vähillä tullut, mut yltyneenä
Rajusi julmasti; mies, jonka käsi,
Kuin halpa indiaani, helmen hylkäs
Arvokkaamman kuin miehen koko heimo;
Mies, jonka herkkä silmä, sulamahan
Ei muuten tottunut, nyt kyyneleitä
Hereinä vuodatti kuin lääkepihkaans'
Arabian puut. Se kertokaa, ja lisäks:
Venetialaist' Aleppossa kun kerran
Löi häijy käärelakki turkkilainen
Ja valtakuntaa herjas, silloin iskin
Tuot' ympär'leikattua koiraa kurkkuun
Ja tapoin hänet - näin!
(Syöksee miekan rintaansa)

Kolmas näytös: tragedian kulminaatio lähestyy

Ensimmäinen kohtaus

Näin unta Othellosta: lienee aika käydä kolmannen näytöksen kimppuun. Näytöksen ensimmäinen kohtaus tapahtuu Linnan edustalla. On aamu, Othellon ja Desdemonan onneton morsiusyö on takana päin. Cassio, muutamia soittoniekkoja ja narri kuljeskelevat linnan edustalla keskenään sanaillen. Cassio on valvonut ja murehtinut töppäilyään, nyt hän lähettää narrin hakemaan Desdemonan seuranaista, Emiliaa. Mikä tilanne! Narri Cassion sanansaattajana... Tilanteella on hyvin selkeä ja voimakas symboliarvo.

Emilia tulee paikalle ja vakuuttaa Cassiolle, että kaikki kääntyy parhain päin: Desdemona tulee heltymään luonteensa mukaisesti Cassion asialle, hän tulee jankuttamaan Othellolle niin kauan, että Cassio saa luutnantinarvonsa takaisin. Cassio ja Emilia lähtevät tapaamaan Desdemonaa ja Jagon juoni on taas hiukan lähempänä täyttymystä.

Toinen kohtaus

Toisessa kohtauksessa Othello ja Jago lähtevät katselemaan linnaa, joten siitä ei ole sen enempää sanottavaa. Ehkä kuitenkin on hyvä huomata, miten tiiviisti Jago ja Othello "seurustelevat". Jago on aina oikeassa paikassa. Hän kylvää, hoitaa kylvöstään ja odottaa sadon kypsymistä - anteeksi vain puhkikulunut sanonta. Jagon toiminta vain on puutarhurimaisen järjestelmällistä ja kärsivällistä.

Kolmas kohtaus

Kolmannessa kohtauksessaDesdemona, Cassio ja Emilia tapaavat linnan puistossa. Luottavainen Desdemona takaa Cassiolle hänen asemansa Emilia todistajanaan: "

En suo rauhaa hälle; maseeks häntä valvotan ja puhun siks, että loppuu häneltä kärsimys [kärsivällisyys]: teen vuoteen kouluks, rippituoliks pöydän; jos mitä tekee hän, niin Cassion pyynnön sekoitan kaikkeen. Riemuitse siis Cassio; sun puoltajas henkens' ennen heittää kuin asiasi" (Mts. 57-58.)

Varsinkin Desdemonan viimeinen, ennustuksen omainen lause saa aikaan kylmien väristysten aallon. Kuink oikeassa hän onkaan! Desdemona toimii täydellisesti Jagon suunnitelman mukaan, aikoen piinata miestään Cassion asialla. Palaan yhä uudelleen siihen, kuinka vääjäämättömästi tapahtuman kietoutuvat toisiinsa ja etenevät. Tunne tragedian täyttymisestä nousee lukukokemuksen ylle kuin musta pilvi. Jago värittää jokaisen pienen asian ja tilanteen suunnitelmaansa vastaavasti: hän tuunaa ja stailaa kaiken sointumaan yhteen.

Jago ja Othello saapuvat paikalle ja Cassio kiirehtii pois. Othello uskoo nähneensä Cassion, mutta Jago vakuuttelee, ettei Cassio pakenisi Othelloa kuin rikollinen. Jälleen Jagon kaikki sanat, kaikki toiminta, on erittäin tarkoituksenmukaista. Hän ei jätä käyttämättä ainoatakaan tilaisuutta värittää tilanteita ja puheita suunnitelmansa mukaisesti! Huh. Alan toistaa itseäni.

Kun Othello ja Jago saavuttavat Desdemonan ja Emilian luokse, alkaa Desdemona heti tivata ja jankuttaa, milloin Othello palauttaa Cassion kunnian. Desdemona toimii kaikessa rakkaudessa: Cassion aseman palauttaminen on Othellon parhaaksi. Othello pyytää Desdemonaa ja Emiliaa lähtemään ja takaa taas Jagon työrauhan.

Jagon ja Othellon vuoropuhelu kannattaa lukea tarkasti. Jagon taitava retoriikka on vertaansa vailla ja hän valehtelee kuin mestari: pysytellen enimmäkseen totuudessa ja muuttaen vain yhden yksityiskohtan. Jago myöntää, että hän näkee usein turmelusta, riettautta ja petosta kaikkialla, urkkii paheita ja uskoo ihmisistä pahaa. Hän tunnustaa puuteensa ja kertoo Othellolle katuvaisena ja pahaa mieltä teeskennellen epäilevänsä, että Desdemona on petollinen. Hän vetoaa siihen, että Desdemona on jo pettänyt isänsä karkaamalla naimisiin Othellon kanssa - tätä samaahan Desdemonan murtunut isä sanoi Othellolle!

Keskustelu jatkuu kuin miekkailu. Jago esiintyy nöyränä ja isäntäänsä rakastavana, mutta sekoittaa puheisiinsa taitavasti inhottavia epäilyksiään ja pyörtää sitten nopeasti sanansa, kuin häveten. Sanoja ei saa kuitenkaan takaisin, vaan ne työntävät juuret Othellon mieleen ja alkavat versoa. Othellon päätä särkee. Desdemona ja Emilia tulevat jälleen paikalle ja Desdemona lupaa sitoa illalla kivistävän pään. Huolimattomuuksissaan hän pudottaa liinansa, mutta Emllia poimii sen talteen ja miettii itsekseen:

Sep' oivaa, että liinan tuon mä löysin; se oli maurin ensi lemmenlahja... [mts. 67]

Ja kukahan liinan, pienen lemmenlahjan haluaa, ellei Jago.

Othello ja Jago ovat jälleen kahden, mutta Jagon myrkky on jo vaikuttanut. Othello vaatii Jagoa todeistamaan, että hänen armahansa on portto. Tässä vaiheessa tekisi mieli ulvoa. Ehkä naurusta. Ehkä epätoivosta. Othellon, uljaan sotapäällikön, kokeneen maailmanmiehen sisällä asuu ruikuttava ATM. Ilman varmoja todisteita, oman surkean epävarmuutensa vuoksi, kolmas kohtaus päättyy siihen, että Othello kiroaa "riettaan nartun" ja vannoo hankkivansa jotain, jolla tappaa "tuo kaunis perkele". (Mts. 74).

Kaipaan selitystä. En ole ehtinyt vakuuttua Othellon erinomaisuudesta, suoruudesta ja jaloudesta, kun hänet lahjotaan ja hänen päänsä ja sydämensä käännetään. Jago voi jo pian astua syrjään, sillä kivi on sysätty vierimään jyrkkään alamäkeen. Othello alkaa nähdä todisteita Desdemonan uskottomuudesta kaikkialla. Desdemonan kostea käsi on varma merkki hillittömästä luonteesta, lemmenlahjaksi annettu nenäliina on muka taikakalu. Desdemona miettii murehtien, milloin hän on antanut aihetta epäluuloihin. Emilia selittää, ettei luulemiseen ole mitään muuta syytä, kuin luulevainen henki: "Se on peto, joka itsestänsä siksiää ja syntyy" (mts. 80). Siinä Emilia on kyllä väärässä, sillä pedolla on ollut kätilö, joka on auttanut sen maailmaan.

Mutta selittäkää joku, miksi Othello on tuollainen helppo, johdateltavissa oleva, mustasukkainen ja vainoharhainen ääliö? Missä on Othellon tilannetaju, jalous ja rohkeus?

Morsiusyö

Othello on joutunut kaikkien kiireiden ja kasvavien paperipinojen alle. Tartun toisen luvun toiseen ja kolmanteen kohtaukseen äkäisenä ja väsyneenä. Toinen kohtaus on lyhyt: airut vain ilmoittaa, että nyt kaikien pitää juhlia julkisesti, kun urhea ja jalo Othello on teurastannut turkkilaiset. Hieraisen silmiä ja koko ajatus tuntuu tympeältä ja vastenmieliseltä.

Kolmannen kohtauksen alussa Othello kehottaa Cassiota juhlimaan kohtuudella ja olemaan hyvä esimerkki. Othello ja Desdemona menevät nauttimaan toistensa seurasta. Repliikki on kyllä aika hauska ja suorasukainen, Othello nimittäin sanoo Desdemonalle: "Ken kaupan tekee, tahtoo siinä voittaa; sen hyödyn saamme kumpikin nyt koittaa" (mts. 40). Yöpuulle käyvä pariskunta aikoo siis testata käytännössä, mitä kaikkea hauskaa naimakauppoihin sisältyy.

Luen kohtausta jotenkin synkässä mielentilassa. Kun pariskunta on lähtenyt lystäilemään, tulee Jago tietysti näyttämölle ja alkaa juottaa Cassiota, olla on tunnetusti huono viinapää. Cassio on jo pian kännissä ja Jago antaa muun seuueen ymmärtää, että Cassio on juomari. Pian syntyykin jo käsikähmää ja Montano saa puukosta.

Ja tietenkin Othello tulee paikalle ja yrittää selvittää, mitä on tapahtunut. Jago tekeytyy täysin tietämättömäksi tilanteesta, mutta antaa Othellon ymmärtää, että kaikki on Cassion syytä, mutta tekee sen taitavasti, Cassion puolustajaksi tekeytyen.

Kolmannessa kohtauksessa Jago siis saavuttaa yhden tavoitteensa: Cassio menettää asemansa ja turmelee nimensä. Othellon sinisilmäisyys inhottaa, samoin Cassion. Jälkimmäinen nimittäin syyttää tapahtumasta itseään. Jago tietenkin petaa jo seuraavaa tilannetta: hän kehottaa Cassiota pyytämään Desdemonaa puhumaan Othellolle ja suostuttelemaan häntä palauttamaan Cassion asema. Cassio pitää neuvoa hyvänä. Jago tietää, kuinka hyväntahtoinen Desdemona on ja kuinka hän tulee puhumaan Cassion puolesta. Silloin Jagolla on tilaisuus väittää, että Desdemona puuhaa Cassion hyväksi lihan himoissaan, ei vilpittömässä mielessä.

Näin kylvetään jo hääyönä lemmenparin tuhon ja kuoleman siemen.

* * *

Luen kohtaukset huonoimmassa mahdollisessa mielentilassa ja Othellon hahmo ärsyttää minua sanomattomasti ja Jago tuntuu niljakkaalta kuin toukka, joka syö itsensä hedelmän läpi ja pilaa sen ryömiessään ja hedelmälihassa piehtaroidessaan. Jagon suunnitelma on tietenkin nerokas: se hyödyntää muiden henkilöiden parhaita hyveitä: jaloutta, uskollisuutta ja lempeyttä. Jago on kuin marionettiteatterin mestari, joka liikuttelee itseään parempia luomuksia näyttämöllä, usuttaen henkilöt toistensa kimppuun.

2.1. Vein levon, rauhan, tuoden sijaan raivon...

Toisen näytöksen tapahtumat saavat alkunsa Kyprossa, satamassa. Mauri Othello on antanut selkää turkkilaisille. Cassio saapuu ensimmäiseksi satamaan ja ilmoittaa joutuneensa myrskyssä erilleen Othellon laivasta. Sitten saapuu Othellon lipevä vänrikki Jago, jonka seurassa on myös Desdemona ja Jagon vaimo Emilia.

Jago alkaa heti luoda jännitteitä Emilian ja Desdemonan välille. Jago mustamaalaa omaa puolisoaan julkisesti kertomalla Desdemonalle, että Emilia on kaksinaamainen. ”Edessä teidän armonne, sen arvaan, hän kielens’ alas sydämeensä nielee ja aatoksissa haukkuu”. Emilia kiistää Jagon väitteen, mutta Jago jatkaa ja parjaa nyt kaikkia naisia: ”Ulkon’ Olette niin kuin kuvat, kotoisalla uin porokellot, kyökissänne pedot. Paheessa pyhät, loukattuina pirut.” (Mts. 32.)

Desdemonaa inhottaa Jagon yleistykset ja hän haastaa Jagon keksimään jotain kaunista sanottavaa ensin itsestään. Jago ylistää Desdemonaa käytökseltään suloiseksi ja älykkääksi. Ovela Desdemona kysyy, miten Jago ylistäisi älykästä ja mustaa. ”Ken musta on ja lisäks älyinen, parikseen kyllä löytää valkoisen” väistää Jago kysymystä. Sitten Desdemona vielä yllyttää Jagoa keksimään kehuja kauniista, mutta tyhmästä. ”Ei kaunis ole koskaan houkkamainen: näet houkkanakin äidiks kelpaa nainen”. Sievä ja tyhmäkin nainen kelpaa Jagon mukaan tuottamaan miehen jälkeläisiä.

Sanailu päättyy, kun Othellon laiva saapuu satamaan. Othello puhkuu innosta kukistettuaan turkkilaiset ja päästyään myrskystä turvaan satamaan. Othellon ja Desdemonan jälleennäkeminen on lämmin: ”Jos joka myrskyn jälkeen näin on tyyntä, niin riehukoon se, kunnes herää tuoni!” Othello julistaa ja suutelee vaimoaan. Othello saapuu näyttämölle myrskyn saattamana ja säteilee energiaa ja hyvää tuulta.

Kun Othello ja Desdemona ovat läheteneet, Jago valehtelee Rodrigolle, että Desdemona on rakastunut Cassioon. Rodrigon mielestä se on mahdotonta. Jago perustelee väitettään sillä, että rakkaus väljähtää nopeasti ja Desdemona kyllästyy mauriin, joka on häntä vanhempi ja eri rotua. Jago yllyttää johdateltavissa olevaa Rodrigoa ärsyttämään Cassiota. Jago uskoo, että äkkipikainen Cassio saatetaan pienen, lavastetun tappelun vuoksi erottaa virastaan.

Viimeisessä monologissa Jago paljastaa toisen syyn toiminnalleen: kateuden lisäksi mustasukkaisuus myrkyttää Jagon mieltä. Hän on varma, että ”irstas mauri tuo on tarhassani käynyt, ja se aatos kuin tuima myrkky sisuksia leikkaa”. Jago uskoo että Othello on vieraillut Jagon vaimon, Emilian vuoteessa. "Vein levon, rauhan, tuoden sijaan raivon. Se tuolla vielä piilee niinkuin yössä; kasvonsa konnuus näyttää vasta työssä", Jago miettii. (Mts. 39). Kolmesta keskushahmosta Jagon vaikuttimet ovat nyt esillä paljaana ja selvänä: häntä riivaa kateus ja mustasukkaisuus, eikä hän tyydy näpäyttämään uhrejaan, vaan pyrkii tuhoamaan Cassion uran ja synnyttämään välirikon Othellon ja Desdemonan välille. Tällä hetkellä näyttää siltä, että Desdemonalla on eniten hävittävää ja vähiten syytä joutua Jagon tulilinjalle. Pysyykö Desdemona yhtä puhtoisena ja onko Jago todella niin mätä?

1.3. Mit' ei voi auttaa, turha sit' on surra

Tästä varoitettiin kommenttilaatikossa: Shakespeare marssittaa ensimmäisen näytöksen kolmannessa kohtauksessa neuvoshuoneeseen hirveän joukon henkilöitä. Dogin, Othellon, Rodrigon ja Brabantion lisäksi paikalla on senaattoreja, sanansaattajia, palvelusväkeä, oikeudenpalvelijoita... Luin ensimmäiset sivut, panin kirjan kiinni ja lisäsin sivupalkkiin henkilöluettelon.

Kolmannen kohtauksen alussa Dogi ja senaatorit puhuvat (lue: jaarittelevat hieman tylsästi ulkopolitiikasta) huolestuttavista uutisista , joiden mukaan turkkilaiset ovat lähettäneet laivaston valloittamaan Kyproksen. Othello, Brabantio, Jago ja Rodrigo saapuvat huoneeseen. Dogi ilahtuu ja haluaa oitis lähettää Othellon yhteistä vihollista vastaan, kun Brabantio, Othellon appiukko alkaa ruikuttaa itselleen dogille.

Brabantio ei voi uskoa, että Desdemona olisi vapaaehtoisesti nainut maurin vaan epäilee edelleen, että Othello on huumannut ja noitunut Desdemonan. Senaattori ja Dogi haluavat kuulla Othellon kannan, ja hän vastaa:

Te ylevät ja taatut suosijani!
Tuon vanhan miehen tyttären ma vein,
Se totta on; nain hänet, se on totta;
Niin suur' on päästä päähän rikokseni,
Sen suuremp' ei. (Mts. 17)

Mielestäni viimeinen virke on hieno: Othello myöntää tekonsa ja antaa samalla ymmärtää, että Brabantio lietsoo itseään perusteettomaan raivoon ja suruun, kun iskän silmäterästä ja lemmikistä on tullut nainen.

Brabantio ei vieläkään usko, ettei Desdemonaa ole myrkytetty lumoavilla nesteillä (teetä ei ilmeisesti lasketa), onhan Desdemona kaino, tyyni, siivo ja häveliäs. Othello pyytää Jagoa hakemaan Desdemonan todistamaan, kuinka asiat todella ovat. Desdemonaa odotellessaan Othello kertoo paikalla oleville olleensa vakituinen vieras Brabantion kodissa : "Immen isä mua suosi, kutsui minut usein luokseen, kyseli elämäni kaikki vaiheet" (mts. 18). Desdemona tietenkin kuunteli korvanlehdet punertaen, kuinka Othello machoili voitoillaan, julmilla taisteluillaan, vaaroilla merellä ja maalla, vangitsemisillaan ja kulkuretkillään. Käy ilmi, että loppujen lopuksi Desdemona ei olekaan niin kaino ja häveliäs, ettei itse olisi johdatellut Othelloa kosimaan!


(Kuva: Frederic Leightonin)

Desdemona saapuu paikalle ja toteaa, että keskustelu on ilmeisesti koskenut hänen kuuliaisuuttaan:

On kuuliaisuus tässä jaettu, nään mä.
Teilt' elo, kasvatus on, niistä kiitän,
Ja teitä kunnioittamaan mua neuvoo
Elo ja kasvatus. Te kuuliaisuuteni
Olette herra, sillä tyttärenne
Min' olen. Mutt täss' on puolisoni.
Sen verran kuuliaisuutta kuin äitin'
Osoitte teille, kun hän teitä katsoi
paremmaks isää sanaa minun tulee

Desdemona puhuu nokkelasti, hän on löytänyt isäänsäkin paremman miehen ja osoittaa nyt kuuliaisuuttaan herralleen, Othellolle. Brabantio ei kuitenkaan lepy, vaan kiihdyttää itsensä raivoon ja toivoo, ettei olisi koskaan siittänyt Desdemonaa.

Dogi puuttuu puheeseen ja toteaa: "Mit' ei voi auttaa, turha sit' on surra [...] Varasta nauramalla varkaan ketät, mut joutavia surren itses petät" (mts. 21) ja huomio kääntyy taas valtiollisiin asioihin. Othello suostuu ryhtymään sotatoimeen ja uskoon Desdemonan Jagon huostaan. Ennen Desdemonan lähtöä Brabantio vielä kylvää ensimmäisen epäilyksen siemenen Othellon mustasukkaiseen mieleen sanoen. "Jos silmät sull' on, varo häntä oi! Hän isän petti, pettää sunkin voi. (mts. 24).

Loppunäytös koostuu Jagon ja Rodriguen dialogista. Rodrigue kertoo haluavansa hukuttautua, koska hänkin on rakastunut Desdemonaan. Jago suhtautuu tähän(kin) kyynisesti ja toteaa: "Ennen kuin itseni menisin hukuttamaan rakkaudesta tuollaiseen helmikanaan, vaihtaisin vaikka muotoa babiaanin kanssa" (mts.25). Jago kehottaa Rodrigoa täyttämään kukkaronsa ja odottamaan Desdemonaa, joka pian kyllästyy Othelloon. Jago vakuuttaa Rodrigon siitä, että hän tekee Othellosta pian aisankannattajan. Mutta kun Rodrigo on mennyt, Jago paljastaa monologissaan, että hän on lojaali vain itselleen. Jago keksii myös suunnitelman, jonka avulla hän pääsee kostamaan Othellolle ja Cassiolle:

Näin narrej' aina kukkarona käytän;
Opitun taidon häviämist' oisi
Kuluttaa aikaa moisen hölmön kanssa,
Jos siit' ei lähtis hyötyä ja hupaa.
Ma vihaan mauria; ja hoetaanpa,
Ett' on hän vihkivuoteessani käynyt;
En tiedä, onko niin, mut toimin sulast'
Epäilyksestä niin, kuin ois se varma.
Mua suosii hän, se hankettani auttaa.
Ihana mies on Cassio - annas nähdä!
Tydytän kostoni ja paikan sieppaan, -
Kaks konnantyötä! - Miten? - Annas olla: -
Othellon korvaan joskus kuiskaan, ett' on
Cassio Desdemonan suosittu;
Häll' epäluulon-alainen on muoto
Ja käytös - naisten viettelijäksi luotu.
On vilpitön ja suora maurin luonne;
Hän rehdiks uskoo sen, ken siltä näyttää,
Nokast hänt' on yhtä helppo vetää
Kuin aasia. -
Kas niin! Se siitty on: tuon epäluoman
Nyt yön ja horman pitää ilmaan tuoman.